Maailmassa on hirveästi asioita, joita en ymmärrä. Kuten se, miten suuri maailmankaikkeus on. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Vuorovedet, painovoima, mielenterveys… Tai miten ihmiset muuttuvat. Ja miksi ne muuttuvat?
The Spokesmanilla on tunnetusti hyvät henkilökuntajuhlat. Syksyisin, kun palaamme taas töihin, talvisin pikkujoulun aikaan ja keväisin kun ihmiset valuvat vuorotellen hiljaa kukin omaa kesälomaa viettämään.
Parasta juhlissa on, että ne eivät ole mikään yksityistilaisuus, kuka tahansa (uskalias, olihan kyseessä sentään talo täynnä toimittajia) oli tervetullut.
Tällä kertaa juhlat pidettiin eräässä yökerhossa, Dublinin keskustassa. Tiesin, että suurin osa työkavereista olisi vielä juomassa muutamiaan pubeissa eivätkä tulisi paikalle pitkään aikaan, mutta olin täpinöissäni. Musiikki kuului ulos asti. Pitkästä aikaa kunnolla juhlimaan!
Kuten arvelinkin, paikka oli lähes tyhjillään, kun kello läheni yhdeksää. Istahdin baaritiskille, nainen tiskin päässä (Marnie Dalton, minua reilu kymmenen vuotta vanhempi neitokainen ala-aulan infopisteestä) puhui kovaan ääneen ystävättärensä (tuntematon) kanssa. Kumpikin tuntui luettelevan miehiensä huonoja puolia. ’Joten m-m..mä sanoin, Jonathan, pidä sää itte tu-turpasi kiinni!’
Hyvä. Hyvä, että teit niin. Missä vaiheessa me nuoret naiset muutumme miehiä vihaaviksi kiukkupusseiksi? Ja miksi me emme voi miesten tavoin muuttua iän myötä vaan hurmaavammiksi ja seksikkäämmiksi? Kuten vaikkapa Gerard Butler… tai Jeffrey Dean Morgan... Robert Downey Jr. on myös äärimmäisen….
’Anteeksi, haluaisitteko jotain juotavaa?’ Säpsähdin, mutta hymyilin nuorelle baarimikolle. ’Kiitos, ottaisin yhden Gin Tonicin.’
’Tim!’ Timothy Traver, 38, pomoni (yksi niistä), naimaton, istui pohtivannäköisenä tanssilattian reunalla. Tim on Spokesmanin nuorempi päätoimittaja. Varsinaisena päätoimittajana toimii Charles Thornton, ”se pelottavampi pomo”, joka lukeutuu samaan sarjaan Jeffrey Dean Morganin ja Robert Downey Juniorin kanssa, a.k.a. aina vaan komistuvat miehet. Istahdin Timin viereen ja vähän liian nopeasti kulautin Gin Tonicit kurkusta alas.
’Savanna, pääsit kiireiltäsi tulemaan.’ Ainiin, valehtelin Timille, että minulla on järjettömän iso alkoholismia koskeva projekti tulossa. Kannatti, pääsin pälkähästä, kun Tim tarvitsi muuttoapua. ’Olen jo loppusuoralla, enää O’Malleyn hyväksyntä ja se on lehdessä!’ Hymyile, hymyile. ’Olet iso tyttö jo, lopeta tuo ”toisten hyväksyntä” juttu.’
’Näitkö, mitä Jasperilla oli päällään tänään?’ Tim naurahti. Jasper on elokuvakriitikkomme ja nätisti sanottuna umpihomo. En väitä, että siinä olisi mitään vikaa, ei, ei. Olen hyvin avoin kaikelle, mutta joskus Jasper on vaan liian stereotyyppisen huvittava tapaus. ’En todellakaan ole varma haluanko tietää.’ Kurkkuani kuivasi. Olenko alkoholisti, jos pidän juomisesta ja mielestäni humalanhakuinen juominen on tietyissä rajoissa okei? ’Tule hakemaan juotavaa!’ Ehdotin. ’Tulen, käyn vain puuteroimassa nenäni, tulen pian’, Tim iski silmää.
Tim viipyi kauan. Ehtisin jo tilata drinkkini. Ja juoda sen.
Tilasin lisää, ehtisin juoda sen.
Tilasin shotin, join sen, tietenkin. Jos en olisi juonut, joku muu olisi.
Tilasin vielä yhden ja huomasin miten paljon porukkaa paikalle oli ilmestynyt aivan yhtäkkiä.
Kaikki liikkuivat niin hitaasti. Eivätkä millään voineet pysyä paikoillaan, idiootit, en tietenkään voinut saada selvää kuka oli kuka, kun lisäksi huone pyöri ympärillä. Vilkutin Jasperille, joka oli jostain syystä baarimikon tilalla tiskin toisella puolella.
’Savanna!’ Kuulin jonkun huutavan musiikin yli. Missä vaiheessa musiikki laitettiin näin helvetin kovalle?
Käännyin katsomaan huutajaa. ’Tim! Pitkästä aikaa!’ huusin iloisena. ’Eikä ole, olin vartin poissa.’ ’Ihan sama, missasit paljon! Tule tänne istumaan’. Tim raahautui viereeni.
’Katso, Jasper toimii nykyään baarimikkona’, tirskuin. ’Savanna, olet kännissä, tuo on sama tyyppi kuin aina’, Tim nauroi. Siristin silmiäni ja tarkastelin baarimikkoa. Olisin voinut vannoa… Kohautin harteitani ja ennen kuin Tim ehti kieltäytyä tarjosin hänelle (vähintään, en muista) kolme drinkkiä.
Onkohan oikeasti olemassa joitain sähköisiä tunteisiin liittyviä impulssijuttuja, joita kulkee kahden henkilön välillä? Ja jotka räjähtävät yhdestä pienestäkin kosketuksesta.
Yhtäkkiä huomaat, että olet niin lähellä tätä henkilöä, että näet vain hänen silmänsä ja nenänsä… ja tunnet hänen hengityksen ihollasi.
Etkä halua lähteä siitä mihinkään.
Horjuvin askelin kävelin kohti vapaata taksia, joka odotti känniläisiä (kuten minua) klubin ulkopuolella. Taksi reissu ei tekisi hyvää kevyelle reportterin kukkarolleni, mutta siihen aikaan yöstä muuta vaihtoehtoa ei ollut. Keskityin oikein kunnolla, vaikka päässäni jyskytti ja silmissä pyöri. Yksi pieni harha-askel ja olisin naamallani asfaltilla.
Nostin katseeni tähtitaivasta kohti ja huokaisin ihastuksesta. No mutta, voi miten kauniita kuvioita. Ensimmäistä kertaa elämässäni, näin ne. Tähtikuviot. Näin karhun, ison ja pienen, Orionin ja sen vyön ja taisi Leijonakin juosta taivaan poikki.
’Savanna!’ kuulin huudon ja käännyin.
’Kimppataksi?’ Tim kysyi. ’Kuka ikinä keksi tähtikuviot oli varmasti jurrissa’, sanoin päättäväisesti. ’Otaksun, että tuo oli kyllä’, Tim sanoi ja tönäisi minua taksia kohti.
Ja… sitten pimeni.
Minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen. Kirkas auringonpaiste sattui silmiini. En olisi halunnut nousta, mutta jano oli sanoinkuvaamaton.
Kävelin vessaan, pää jomotti kuin viimeistä päivää. Oli virhe vilkaista peiliin. ’Hyi fan’.
Otin lasin vettä ja join lasin tyhjäksi saman tien. Tunsin kuinka se kulki kurkkuani alas, liian hitaasti. Tuskallisesti. Vesi ei helpottanut yhtään. Se jumittui kurkkuun ja yhtäkkiä oloni oli kymmenen kertaa pahempi.
Ryntäsin vessanpöntön luo ja ehtisin juuri sopivasti kyykistymään, kun kaikki mitä olin viimeisin 12 tunnin aikana syönyt tai juonut tuli ylös.
Minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen. Heitin kylpytakin naulakkoon ja olin menossa hakemaan vaatteita päälleni, kun silmiini pisti pöydällä oleva käsin kirjoitettu lappu.
Otin lapun ja heitin sen lattialle, oli aivan liian rankkaa seistä juuri nyt. ”Savanna, olen todella todella pahoillani.” Siis mitä? ”En ollut parhaimmassa kunnossani, en tiedä mikä minuun iski. Ei puhuta tästä. Tim”. Sydämeni lyönnit kiihtyivät.
Mieleeni tuli kuvia viime yöltä. Miten en voinut muistaa?
Vooi ei. Paha olo alkoi hiipua takaisin vartalooni. Minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen.
Menin pöydän ääreen istumaan ja luin lapun läpi, uudelleen ja uudelleen. Miten pystyinkään olemaan näin typerä?! Ja miksi en voi muistaa.
”…en tiedä mikä minuun iski…”. Syy ei todellakaan ollut pelkästään Timin. Juoksin hakemaan puhelimen.
’The Spokesman Ireland, Tamara Dawson puhelimessa’. Luojan kiitos
Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin hyvän ystäväni äänen. Olisin lyönyt luurin kiinni, jos puhelimeen olisi vastannut Timothy Traver. ’Tamara, minä kamala ihminen.’
’Savanna? Missä oikein olet?’ ’Ei, ei hätää, mulla on tänään vapaapäivä.’ Sanoin rauhoittavasti, ja jatkoin: ’Onko Tim siellä?’
Taustalta kuului puhelimien pirinää ja puhetta. ’Ei… ei näy? Miten niin?’. Huokaisin jälleen syvään. Sydämeni löi tuhatta ja sataa. ’Tim oli meillä yötä.’ ’Siis.. miten niin teillä yötä Savanna?’ ’Tim tuli tänne yöksi, ymmärrätkö? Hän öö.. nukkui täällä. Ja minä en ole sellainen henkilö, joka tekee näin ja olen paniikissa. En tiedä mitä tehdä, en enää ikinä halua nähdä koko tyyppiä. Tamara hän oli pomoni! Minä… Lupaa ettet sano sanaakaan kenellekään!’
’Timothy Traver!? Siis-’ Tamara aloitti kovaan ääneen, mutta keskeytin. ’Shhhh! Lupaa! Lupaa, ettet kerro!’ Puhe ja hälinä taustalla vaimeni hieman. ’Hups, sori. Lupaan, totta kai. Mutta olet minulle tarinan auki. Haluan kuulla kaiken’, Tamara naurahti hiljaa.
’Usko pois, minulla ei paljon sanottaa ole’, tuskin muistin koko tapahtumaa.
Lopetin puhelun Tamaran kanssa ja menin sohvalle makaamaan. Minulla oli huutava nälkä, mutten pystynyt syömään mitään. Halusin roskaruokaa. Paljon sitä.
Tim oli yksi parhaimmista työkavereistani. Näin sitä pilataan ystävyyksiä. Jostain kumman syystä halusin kuitenkin jutella Timille. Tietää mitä tämä koko juttu tarkoitti. Tai siis tiedän, tai olen melko varma, että Timille kyseessä oli vain hassu yhden illan juttu, josta hän kerskuu kavereiden kesken.
Minua inhotti se ajatus. En tiedä miksi, sillä ei pitäisi olla väliä, mitä Tim ajattelee minusta. Minähän en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan vähään aikaan.
Mutta miksi, miksi minä sitten haluan jutella hänen kanssaan? Edessäni oleva puhelin oli houkutteleva. Ei! En soita. Ottakoon itse yhteyttä, jos haluaa. Ei minua noin vain saada…
Nappasin kuitenkin puhelimen käteeni ja painelin Timin numeron.
Se tuuttasi. Minä kuolen. Vielä ehtii lopettaa puhelun. Vielä ehtii olla vaikeasti tavoiteltava. Toivottavasti kukaan ei vastaa. Toivotta-
’Haloo?’ naisen ääni.
En saanut sanaa avoimesta suustani. ’Haloo? Onko siellä joku?’ kuului tuo sama ääni. ’Öö.. öm, anteeksi, soitin varmaan väärään numeroon, vai onko Timothy paikalla?’
’On, on hän. Kuka soittaa?’ nainen kysyi. Apua. ’Mmm töistä soitan’, ei se teoriassa ollut vale.
’Tim! Tule puhelimeen! Töistäsi soitetaan!’ nainen huusi kovaan ääneen. Kuulin pientä supinaa ja rahinaa, kun puhelin siirtyi kädestä toiseen.
’Haloo?’ tällä kertaa se oli tutun miehen ääni.
’Tim, eh, moi, Savanna täällä’, sanoin änkyttäen. ’Tuota... kuka tuo nainen oli?’
’Savanna, kiltti älä soita tähän numeroon enää’, Tim kuiskasi niin hiljaa, että juuri ja juuri sain selvää. ’Tuo oli vaimoni.’
Olin hiljaa. En tiennyt mitä sanoa. Löin luurin kiinni.
Kuten jo sanoin. Maailmassa on hirveästi asioita, joita en ymmärrä. Esimerkiksi se, miten suunnitelmat menee pieneen ja asiat luisuu käsistä. Miksi aikaa ei voi siirtää taaksepäin. Miksi ihmiset tekevät virheitä.
Nyt olin varma. Minä kuolen.
